Monen uskovan on varmasti vaikea ymmärtää, että elämä ilman tietoa lopullisesta vastauksesta kaikkeen on aivan mahdollista ja usein jopa onnellisempaa ja helpompaa kuin yhteen ainoaan totuuteen sidottu elämä.

Usko yhteen lopulliseen totuuteen tuo mukanaan nimittäin väistämättä myös ajoittain raastavatkin sisäiset epäilykset siitä onko tuo ainoa totuus sittenkään se oikea.

Ateismi ei ole aate, sillä se on vain yliluonnollisten uskomusten puuttumista ja ateisteja on aivan joka junaan. Ateisteilla on kuitenkin useimmiten yksi yhteinen vakaumus: usko siihen, että maailmankäsityksen voi rakentaa vain tieteellisesti tutkitun tiedon varaan.

Totta on, että tiede sinänsä ei voi olla mikään maailmankatsomus tai aate; tieteen sisällä on lukemattomia erilaisia käsityksiä asioista. Kaikelle todelliselle tieteelle on kuitenkin aina yhteistä se, että kaikki esitettävät väitteet tulee pystyä todistamaan jollakin sillä hetkellä tieteellisesti luotettavaksi katsottavalla tavalla.

Toisaalta vielä tärkeämpää on, että kaikki esitetyt tieteelliset väitteet pitää myöhemmin voida osoittaa myös vääriksi, jos saadaan todisteet siitä, että edellinen väite oli väärä. Niinpä kvarkkien löytyminen mullisti täysin atomiteorian tai evoluutioprosessin ymmärtäminen mullisti täysin tieteen käsityksen elollisen luonnon synnystä.

On todellakin mahdollista ja käytännössä jopa yllättävän yleistä, että ihmiset rakentavat itse itselleen tieteellisen maailmankatsomuksen, jossa maailmaa, ihmisiä ja elämää tarkastellaan vain todellisen tiedon kautta; ei vanhojen uskomusten kautta.

Tämä oman maailmankatsomuksen rakentaminen vaatii luonnollisesti paljon enemmän työtä ja vaivaa kuin erilaisten uskojen valmiiseen voileipäpöytään astuminen, mutta toisaalta tarjolla on paljon laajempi valikoima syötävää ja nautittavaa ja kaiken tarjolla olevan voi nauttia aivan omassa tahdissaan.

Yhteen ainoaan lopulliseen totuuteen uskomaan oppineen on usein vaikea ymmärtää sitä, että totuudessa voi olla myös hyvin monenlaisia harmaan sävyjä. Tieteessä voidaan käsitellä rinnakkain sekä hyvin vahvoina totuuksina että vain parhaina todennäköisyyksinä pidettäviä asioita.

Uskovien käsitys muuttumattomasta uskon totuudesta on usein todellisuudessa hyvin harhainen. Esimerkiksi oman kirkkomme ydinoppi ja toiminta ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana niin rajusti, että 1800-luvun alun kirkkoherra ei enää ymmärtäisi nykyseurakunnassa lainkaan mitä hänen ympärillään todella tapahtuu.

Yhden totuuden ihmisen on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että koko oman elämän pohjana oleva maailmankatsomus voidaan aivan hyvin rakentaa tiedolle, jotka hyvin tiedetään vain parhaaksi tämänhetkiseksi tietämykseksi jostakin asiasta.

Sama vaikeus on luonnollisesti kaikilla lopullisen totuuden löytäneillä ihmisillä, kuten omat pelastusoppinsa valheellisesti tieteen kaapuun pukeneilla kommunisteilla tai eriasteisilla fasisteilla.

Todellisen tieteellisen maailmankatsomuksen omaksunut ei uskovan tavoin koe uutta mullistavaa tietoa uhkana, vaan mahdollisuutena kehittää ja parantaa omaa maailmankatsomustaan.

En toki väitä, että itse olisin päässyt lähellekään moista ihannetilaa, jossa olisin valmis muuttamaan peruskäsityksiäni aina uuden tiedon mukana; jokaisessa meissä vaikuttavat monet vanhat ennakkoluulot ja huomaamatta opitut asenteet.

Uskonnollisen ja tieteellisen maailmankatsomuksen tärkein ero on kuitenkin se, että todellisella tieteellisellä perusasenteella maailmaa tarkasteleva ainakin yrittää ymmärtää myös omien vanhojen käsitystensä kanssa ristiriidassa olevaa tietoa.

Kristinuskokin on perustaltaan aina vanhojen väitteiden uskomista, eikä noita väitteitä ole periaatteessa lupa itse edes tulkita millään tavalla. Siksi tuon ainoan lopullisen totuuden omaksuneiden ei ole lupa omaksua sellaista uutta tietoa, joka olisi mitenkään ristiriidassa uskon perusoppien kanssa.

Uskova pääseekin usein helpommalla, kun hän vain antaa uuden tiedon valua ohitseen, jotta usko ei joutuisi koetukselle.