Richard Dawkins, Sam Harris, Christopher Hitchens, Daniel Dennett, Michel Onfray, Ayaan Hirsi Ali ja monet muut ateistiset kirjoittajat ovat kaikki mukana vahvassa uudessa ateistisen ajattelun aallossa. He ovat omalta osaltaan tuoneet ateismin aivan uudella tavalla parrasvaloihin myös vanhoillisen länsimaisen kristillisyyden viimeisessä linnakkeessa eli Yhdysvalloissa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että he eivät suinkaan ole tämän uuden ateismin hyökyaallon aiheuttajia, vaan sen tulosta.

Heidän julkituomansa ajatukset ovat odottaneet vain kokoamista ja julkaisemista; kovin paljoa kokonaan uuttahan ei näissä asioissa ole juuri enää voitu tuoda esiin. Nämä kirjoittajat ovat paketoineet kaikkien järkevien ihmisten jo pitkään tuntemia tosiasioita uudella houkuttelevalla tavalla ja myös käyttäneet uusinta tieteellistä tietoa hyväkseen.

Uutta on kuitenkin se, että nämä ateistiset huippukirjoittajat ovat tavoittaneet aivan uudenlaiset massamarkkinat teoksillaan. Vastaavaa ei ole ennen koettu ateismin historiassa.

Toisaalta menestys tietysti kertoo siitä, että nyt liikkeellä on joukko loistavia kirjoittaja ja ajattelijoita, mutta vielä enemmän se kertoo siitä, että nämä ajatukset olivat jo latenttina odottamassa sanoiksi pukijaansa tässä ajassa, sen zeitgeistissa.

Luulen, että 9/11 -iskut ovat myös osaltaan tämän uuden ateistisen aallon takana. New Yorkin tragedia osoitti kuinka pitkälle vilpitön usko voi ihmiset viedä. Ainakin Sam Harris kertoo aloittaneensa uraauurtavan esikoisteoksensa "Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus" kirjoittamisen iskuja seuranneena päivänä.

Muhamettilaisten terroristien toiminta toi kaikkien nähtäväksi sen ammottavan aukon, joka on Darwinin jälkeen revennyt länsimaisen tietoon perustuvan modernin yhteiskunnan ja paimentolaisyhteiskunnissa syntyneiden pelkkään sokeaan uskoon perustuvien nykyisten valtauskontojen välille.

Läntiset kristilliset kirkkokunnat ovat yrittäneet piilottaa tämän railon sopeuttamalla omaa uskoaan uusiin olosuhteisiin, jolloin ne ovat samalla käytännössä luopuneet kaikista keskeisistään uskonsa perusväittämistä.

Muhamettilaisessa maailmassa taas on sitkeästi yritetty estää tietoon perustuvan yhteiskunnan syntyminen ja on vain takerruttu entistä tiukemmin vanhaan uskoon.

Väitän, että niin sekä juutalaisuus, kristinusko kuin muhamettilaisuuskin ovat kuitenkin nyt tulleet vedenjakajalle, josta alkaa niiden vääjäämätön alamäki.

Nämä uskot olivat vielä käyttökelpoisia apuvälineitä 1800-luvunkin yhteiskunnissa, jossa hapuiltiin täydellisessä pimeydessä ilman todellista tietoa siitä mistä vaikkapa eri luonnonilmiöt tai sairaudet aiheutuvat.

Uskojen tehtävä edes jonkinlaisen maailmanselityksen antajana on kuitenkin jo kokonaan kadonnut tieteen kehityksen ansiosta.

Ainakin kehittyneet läntiset kansalaisyhteiskunnat huolehtivat myös kansalaistensa moraalin vartioinnista tehokkaammin kuin kirkko on koskaan pystynyt, eikä kirkkoa enää tarvita siihenkään.

Kristilliset valtionkirkot ovatkin enää menneisyyden reliikkejä. Ne jatkavat toimintaansa, koska perinteet ja isojen organisaatioiden inertia pitää ne käynnissä. Niille ei kuitenkaan ole enää mitään tehtäviä, joita maallinen valta ei voisi halutessaan yhtä hyvin hoitaa.

Uskon, että menossa oleva uusi ateismin aalto siirtää läntiset kirkot yhä tiukemmin marginaaliin, jossa ne voivat toki elää vielä vuosisatojen ajan. Aina on kuitenkin niitä, jotka haluavat luopua omasta vapaasta tahdostaan ja niellä kirkkojen valmistaman kauniin valmiin elämäntapapaketin. Tästä joukosta tulee kuitenkin aina vain pienempi.

Aivan yhtä helppoa tulevaisuutta ei kuitenkaan ole nähtävissä muhamettilaisessa maailmassa. Tuo usko on sitkeästi kieltäytynyt millään tavalla mukautumasta muuttuvaan maailmaan ja toisaalta vain tämä kieltäytyminen on säilyttänyt sen nykyisen valta-aseman.

Suurelta osin juuri uskonpuhdistusten mahdollistama länsimaisen tieteen kehitys näversi täsmälleen nykyisen muhamettilaisuuden asemassa keskiajalla olleen katolisen kirkon vallan. Tuo aivan muhamettilaisuuden kaltaiseen ajatusdiktatuurin pyrkivä kirkko ei ole pystynyt tuosta iskusta kaikkien meidän onneksemme enää toipumaan.

Muhamettilainen usko taas on pitäytynyt sitkeästi perityissä asemissaan ja on edelleen laajalti ehdottoman henkisen diktatuurin ylläpitäjä.

Kommunismin romahdus näytti kuitenkin kuinka helposti vahvaltakin näyttänyt ajatusdiktatuuri voi romahtaa, jos sen aineellinen perusta on kovertunut ontoksi. Lännen huikea taloudellinen menestys yksinkertaisesti hautasi pystyyn luutuneen kommunismin elävältä.

Näin voi käydä myös muhamettilaisessa maailmassa. Yhä useampi voi sielläkin ryhtyä ihmettelemään syitä siihen miksi heidän oma maansa on kaikessa jäljessä kaikkia muita. Muhamettilainen uskohan on loppujen lopuksi aivan samanlainen ihmisten ylläpitämä aate kuin kommunismikin; siitä voi parantua yhdessä yössä, kun vain palaset loksahtavat oikein kohdalleen.

Vanhentuneeseen uskoon tarrautumisen aiheuttama muhamettilaisen maailman jääminen yhä pahemmin jälkeen taloudellisessa ja henkisessä kehityksessä voi siis lopulta johtaa myös näiden maiden vapautumiseen uskon diktatuurista, kuten Euroopassa on jo tapahtunut.